Ihan aluksi voin todeta, että kolmesta uuden vuoden lupauksestani kaksi on pitänyt. Arvata saattaa, että tämä "bloggaan kerran viikossa" on jäänyt paitsiolle. En vain koe mitään mieltä kirjoitella tyhjänpäiväisyyksiä jos ei ole mitään asiaa. Nyt kuitenkin on. Kaksi nimittäin lupauksistani ovat toteutuneet. Vuoden alku on jatkanut samaa rataa kuin koko viime vuosi, eli ei häävisti ole mennyt, mutta huomaan omassa asenteessani muutoksen. Joko osaan suhtautua kaikkeen positiivisemmin tai olen vain turtunut kaikkeen sontaan mitä niskaan kaatuu. Oikeastaan sama se, kunhan homma menee eteenpäin :D
Merkittäviä virstanpylväitä tässä on kuitenkin helmikuun aikana ollut kaksi. Ensimmäinen oli agilitytunnilla pari viikkoa sitten; mä juoksin! En paljoo, vähäsen vain, pieniä matkoja koiran kanssa radalla. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että polven eteen tehty treeni on tuottanut tulosta ja sinne on löytynyt vakautta vammoista huolimatta. Toinen virstanpylväs oli reilu viikko sitten Kujalan Killen pt-treenissä. Ensimmäistä kertaa IKINÄ päästin treenissä suustani kaksi sanaa, joita en olisi uskonut päästäväni: "En pysty." Hätkähdin itekin koko lausetta. En ole koskaan sanonut treenissä, etten johonkin pystyisi, ellei se ole ollut esim. kipujen tai muiden "järkevien" syiden vuoksi pakollista. Mutta tuo tilanne, etureidet tapettu, pohkeet tapettu, viimeinen liike, "ihan pienellä painolla" (oishan se ollu pieni muuten, mutta kun en tienny mitä se sekopää laittaa mut tekee), istuen pohkeet 2 minuuttia yhteen menoon. Se oli noin 35 sekuntin jälkeen kun päästin suustani nuo sanat. Hitto vie, ei siitä mitään hyötyä ollut, 2 minuuttia pistettiin menemään, mutta vähän oli heikoissa kantimissa tän eukon kävely sen jälkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti